Kannanotto perhesurmiin ja lasten oikeuksien tilaan Suomessa

Arvoisa vastaanottaja!

Lähestyn Teitä lasten oikeuksien nimissä.

Olen ollut jo vuosia huolissani lasten oikeuksien toteutumisesta Suomessa.

Suomessa nyt tapahtuneiden perhesurmien ja lasten oikeuksien huonon toteutumisen välillä on selkeä yhteys. Voisi melkein sanoa, että lasten oikeuksien huolestuttava tila Suomessa ja perheiden toteutumaton oikeus perhe-elämään on ainut nimittäjä perhesurmille.

Viime vuosina esiin on nostettu lasten lisääntyneet huostaanotot Suomessa. Tällä hetkellä meillä elää noin 17 000 lasta ja nuorta sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Luku on suuri, missä tahansa päin maailmaa, mutta eritoten se on suuri Suomessa, missä me olemme perinteisesti tottuneet pitämään itseämme hyvinvointivaltiona. Myös YK on viitannut lausunnoissaan tähän.

Miksi meillä on näin paljon lapsia ja nuoria sijoitettuna kodin ulkopuolelle asumaan? Miksi hyvinvointivaltiomme ei pysty vastaamaan lasten tarpeisiin?

Budjetit ovat tällä hetkellä tiukilla kunnissa. Sivustatarkkailijan roolista katsottuna tuntuu suorastaan siltä, että lapsi- ja perhepalveluista on sovittu säästettävän kuntien sisällä. Tietenkin pöytäkirjojen, ja yhä räikeämmin myös lain, ulkopuolella.

Korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo on viitannut, etenkin uuden lastensuojelulain kohdalla, että meille on rakentunut niin sanottua fasadilainsäädäntöä.

Lastensuojelulaki on laadittu, jotta virkamiehet noudattavat sitä turvatakseen lasten kasvun ja normaalin kehityksen yhteiskunnassa, ja jotta lasten ja perheiden asema ja oikeudet olisivat turvatut yhteiskunnassa  -  mutta kuntien niukat budjetit vesittävät lain käytön. Vaikka esimerkiksi laki sanoo tarkkaan, millaisia tukitoimia perheille on tarjottava turvaamaan lasten normaali kasvu ja kehitys perheissä, niin käytäntö osoittaa, että tuki loppuu kunnissa käytännössä silloin, kun rahat ovat kunnissa loppu.

Tyypillinen tilanne on neurologisiin ongelmiin tai käytöshäiriöihin apua tarvitseva lapsi. Neurologiset ongelmat ja käytöshäiriöt ovat iso ja tällä hetkellä koko ajan kasvava diagnoosiluokka lapsilla. Ja yhä useammin myös huostaanoton syy, kouluvaikeuksien rinnalla. 

Vaikka esimerkiksi Tampereen seudulla on tällaisille lapsille kehitetty toimiva hoito- ja diagnoosimenetelmä, Nepsy-lapsihanke, niin tähän hoito-ohjelmaan eivät kaikki apua tarvitsevat lapset pääse. Ne lapset, ketkä eivät tähän hoito-ohjelmaan pääse, joutuvat useimmiten sijoitetuksi kodin ulkopuolelle. Näitä lapsia ei apu tavoita  -  viranomaisen, yleensä lastensuojelutyöntekijän, päätöksestä.

 

Syy, miksi toimiva hoito-ohjelma ei ole kaikille avoin yhdenvertaisesti, vaikka sen lain mukaan pitäisi olla, on selitetty apua tarvitseville perheille resurssipulalla: milloin on psykologi estynyt ottamasta perhettä vastaan poissaolonsa vuoksi, milloin on selitetty hankkeen olevan yksinkertaisesti "jäissä". Mutta sitten kuitenkin viereiselle perheelle on tarjottu apua nepsylapsi-hankkeen kautta, ja näissä tapauksissa on vältytty sijoituksilta kodin ulkopuolelle.

Valikoivatko kunnat nyt rahapulassa hoidettaviaan? Jätetäänkö huonommalla ennusteella oleva tai vaikeahoitoisempi lapsi kuntouttamatta? Jääkö osa apua tarvitsevista lapsista kokonaan avun ulkopuolelle, koska sitä ei ole antaa? Näissä tapauksissa huostaanotto tulee ilmeisesti kunnille edullisemmaksi tavaksi hoitaa asia kuntoon. Tämä ei ole kuitenkaan moraalinen tai lain mukainen menettelytapa, ja rikkoo räikeästi mm. Suomen allekirjoittamaa YK:n Lapsen oikeuksien sopimusta, muista ihmisoikeussopimuksista puhumattakaan, ja on vastoin demokratian toteutumista Suomessa.

Kodin ulkopuolelle sijoittaminen ei kuitenkaan ratkaise tällaisen väärin perustein huostaanotetun lapsen ongelmia. Sijaishuolto ei kykene tarjoamaan sen kummempaa apua kuin resurssipulassa kuivuvat kunnatkaan. Sijaishuoltolaitos on Suomessa yksityiseen liiketoimintaan perustuva laitos, jolloin niitä hoidetaan kuten liikelaitoksia: voitot perustuvat lapsista kertyneiden menojen karsimiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että lapsista aiheutuneet kustannukset karsitaan sijaishuollossa ja lastenkodeissa äärimmäiseen minimiin. Biologiset vanhemmat kertovat minulle, että jopa ruoasta voi olla laitoksissa tiukkaa, eikä kunnollisia, tai talviaikaan lämpimiä vaatteitakaan välttämättä saa. Vanhemmat joutuvat itse osallistumaan muualle sijoitettujen lastensa kustannuksiin, vaikka sijaishuollolle maksetaan suuria summia nimenomaan siitä, että lasten hoidosta ja muista kustannuksista kertyvät menot peittyvät  -  jopa kymmenen kertaa suurempia kuin mitä biologisille perheille maksetaan siinä vaiheessa kun lapsi asuu vielä kotona. Tästä huolimatta näyttää siltä, että lapsia sijoitetaan paljon huonompiin oloihin sijaislaitoksissa, kuin mitä biologisella kodilla olisi ollut lapselle tarjota.

Vanhemmat kertovat lasten ongelmien kärjistyvän sijaishuollossa. Huolestuttavaa on, että nämä ongelmien kärjistymiset koetaan lastensuojelun ja muiden hoitavien tahojen puolesta johtuvan lasten biologisista vanhemmista, vaikka lasten vanhemmat eivät ole olleet sijashuollosta ja lastensuojelutyöntekijöistä tai muista viranomaisista johtuvista syistä enää vuosikausiin lastensa kanssa päivittäin, tai ollenkaan, tekemisissä. Lapset voivat sijaishuollossa selvästi huonommin kuin kotona, ja ne ketkä kotiutuvat sieltä, kotiutuvat selvästi huonommassa kunnossa kuin sinne mennessään. Sijaishuoltolaitokset eivät kustannussyistä tarjoa sijoitetuille lapsille minkaanlaista apua, hoitoa tai kuntoutusta. Jopa tavallisista reseptilääkkeistä säästetään.

Viime aikona olen seurannut huolestuneena sijaishuoltoon tai lastenkotiin sijoitettujen nuorten itsemurhista kertovia uutisia. Samoin niitä uutisia perheiden vanhemmilta, joissa kerrotaan koulukiusattujen lasten joutuvan huostaanotetuksi sen vuoksi, että ovat koulukiusattuja. Meillä vallitsee jonkinlainen kiusaamiskulttuuri: kiusaajat porskuttavat eteenpäin, kun taas uhreja lyödään.

Lasten kotiuttaminen sijaishuollosta tai lastenkodista on lastensuojelulaissa määrätty toimenpide. Lapsi pitää lain mukaan kotiuttaa, kun olosuhteet perheessä ovat sille otolliset. Koko lastensuojelulaki perustuu siihen ajatukseen, että huostaanotettujen perheitä tuetaan lasten kotiuttamisessa. Tästä huolimatta lasta tai biologista perhettä ei kuulla asiassa. YK on huomauttanut Suomea siitä, että lapsen mielipide ei häntä koskevissa asioissa Suomessa kuulu. Tavallinen tilanne on se, että huostaanotetun perhe jätetään huostaanoton jälkeen selviämään yksin. Huostaanotettu lapsi ja biologinen perhe pyritään jopa kaikin mahdollisin keinoin vieroittamaan toisistaan viranomaisten toimesta. Tämä on siis vastoin lakia. Lasten kotiuttamiseen pitäisi lisätä tuntuvasti osaamista ja resursseja.

Neurologisiin ongelmiin pitäisi pystyä tarttumaan mahdollisimman varhain. Mitä myöhemmin ongelmiin, olipa ongelma sitten neurologinen tai ei, tartutaan, sitä huonompi on ennuste. Ja mitä huonompi on ennuste, sitä varmemmin hoitamatta jäänyt ongelma aiheuttaa ongelmia lapsen myöhemmässä elämässä aina nuoruudesta aikuisuuteen asti. Eli lasku yhteiskunnalle -  ja lapselle  -  hoitamatta jääneistä ongelmista on pahin mahdollinen.

Toinen iso ongelma, mikä meillä on, on neurologisen hoidon, ja yhä useammin myös lapsen perustarpeiden suorittamisen, korvaaminen psykiatrisella hoidolla. Perustarpeilla tarkoitan hoivaa ja ongelmien ratkaisua aikuisen läsnäololla lapsen elämässä. Neurologisista ongelmista kärsivät lapset eivät tarvitse psykiatrista hoitoa, vaan neurologista kuntoutusta. Psykiatriset hoitomenetelmät pahentavat lasten tilaa. Ne ovat vääriä hoitomenetelmiä, ja voi tulkita hoitovirheinä. Kuitenkin neurologisista ongelmista kärsisviä lapsia hoidetaan meillä pääsääntöisesti psykiatrisissa laitoksissa  -  ehkä kustannussyistä.

Hankaliksi koettujen lasten telkeäminen psykiatrisiin hoitolaitoksiin on Suomessa muutenkin hyvin yleistä. Meidän täytyisi oppia hoitamaan lapsiamme laitoksiin sulkemisen sijaan. On aikuisten vastuulla tarjota hyvä lapsuus lapselle, ei lapsen vastuu. Aikuisen tehtävä on antaa hoivaa, rakkautta ja tukea lapselle. Näitä vaille jäänyt lapsi voidaan kokea "hankalana". Asenteissa on paljon korjattavaa. Viranomaisasemassa olevat monta kertaa arvostavat kasvatustehtävän "suorittamista" . Kuitenkin hyvään kasvatukseen ja lapsen normaaliin kasvuun ja kehitykseen kuuluu myös riittävän hoivan ja rakkauden välittäminen lapselle. Tätä viranomaisten pitäisi oppia arvostamaan kasvatuksen suorittamisen ja arkirutiinien hyvän hoitamisen rinnalla.

Lasten psykiatrinen hoito on Suomessa kehnoa, asiantuntematonta  -  ja julmaa. Lapset eivät tarvitse lääkitystä siinä mittakaavassa, mitä meillä lapsia nyt lääkitään. Meidän tulisi hyvinvointivaltiona suoriutua lastemme kasvatuksesta ilman lapsia vahingoittavia keinoja. Lääkitys vahingoittaa pysyvästi kehittyvän lapsen elimistöä ja aivoja, ja aiheuttaa lisäongelmia lapsille ja tulevaisuuden yhteiskunnalle. Suomen täytyisi luopua lasten psyyken- ja huumaavista lääkityksistä. Myös YK on huomauttanut Suomea tästä.

Psykiatrisissa hoitolaitoksissa ja sijaishuoltolaitoksissa lapsiin kohdistetaan raakaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Yksi väkivallan muoto on lasten eristäminen pieneen koppiin moneksi päiväksi. Lapset eivät kuitenkaan ole elinkautisvankeja, ja täysin syyttömiä tilanteisiin, mitä aikuiset ovat aikaansaaneet. Olen myös nähnyt oikeuden pöytäkirjoja, joissa on lastenkotien henkilökuntaa tuomittu lasten vakavista pahoinpitelyistä lastenkodeissa. Tällaiselle pitää laittaa ehdoton piste.Väkivallan käyttämistä ei voi milloinkaan hyväksyä käytettävän kasvatuskeinona. Lapsiasiavaltuutettu on nostanut kuritusväkivallan lopettamisen puheenaiheeksi viime syksynä.

Nyt Suomessa on noussut esille perhesurmat. Jo kuusi perhettä on tähän mennessä menehtynyt vanhempien kädestä. Olen seurannut perheiden tilannetta Suomessa yli kahdeksan vuotta säännöllisesti. Sen pohjalta voin sanoa, että olisi tutkittava, ja otettava vakavasti, viranomaisten osuus perhesurmissa.

Suomalainen viranomaislaitos on jäykkä ja hidas, mutta eritoten perheiden palvelut on 90-luvun laman jälkeen alasajettu, eikä niitä ole sen jälkeen ennallistettu. Jo vuosia olemme kaivanneet kodinhoitajia takaisin. Perheet tarvitsevat apua arjessa. Arjen avun ollessa saavuttamatonta, moni isompi ongelma alkaa nostamaan päätään ja kasvaa suhteettomaksi. Perheet väsyvät nykyajan työelämän, pätkätöiden, työttömyyden, toimeentulo-ongelmien ja perhe-elämän ristitulessa. Tämän kaiken keskellä pitäisi vielä lapsetkin kasvattaa. Entäs sitten jos perheeseen syntyy vielä erityistä tukea kaipaava lapsi, mistä ylempänä mainitsin?

Parisuhteet kriisiytyvät, ja päihde- ja mielenterveysongelmat nostavat päätään. Monilla ei nykyajan urbaanin elämän keskellä ole isovanhempia tai muita sukulaisia lähellä auttamassa. Tukiverkko voi olla monen sadan kilometrin päässä. Viranomaislaitos ei ole seurannut tässä kehityksessä mukana. Tästä johtuu, ettei se kykene millään tavalla auttamaan perheitä arjessa, puhumattakaan isomman hädän edessä.

Oman ongelmansa muodostavat sosiaalihuollon ja lastensuojelun ongelmat. Olisi vakavasti tutkittava, kuinka paljon lastensuojelun osaamaton toiminta vaikuttaa perheiden kokemaan hätään. Lastensuojeluviranomaisten toiminta kriisiyttää jo valmiiksi kriisissä olevia perheitä. Erotilanteissa lastensuojelu asettuu jommankumman vanhemman taakse, ja repii perheet kahtia, vaikka lastensuojelun pitäisi asemansa ja lain puitteissa pysytellä neutraalissa roolissa tukien perhettä oikeisiin ratkaisuihin. Lastensuojelu provosoi toiminnallaan myös huoltajuuskiistoja. YK on huomauttanut Suomea huoltajuuskiistojen pituudesta Suomessa. Ne aiheuttavat lapsille korvaamatonta vahinkoa. Tähän mennessä tilanteesta on Suomessa syytetty vanhempia, mutta minä sanon, että tässä kohtaa pitää tutkia lastensuojelun ja muiden viranomaisten toiminta, mitkä asenteellisella ja asiantuntemattomalla toiminnallaan pitkittävät ja provosoivat kiistoja, niin että joissakin tapauksissa loppua ei koskaan näy.

Ongelman muodostavat myös perheissä koettu väkivalta. Suomessa lapsia ei huostata, silloin kun huostalle olisi oikeasti tarvetta. Väkivaltaperheistä lapsia ei huostata. Usein huoltajuusasioissa ja erojen kohdalla lastensuojelu asettuu väkivallan tekijän taakse tukemaan väkivallan tekijän huoltajuuden saamista ja provoisoi perheen kriisiä tekemällä vääriä johtopäätöksiä tilanteesta. Tämä johtuu tiedon puutteesta. Väkivaltatyötä ja -koulutusta tarvittaisiin niin lastensuojeluun kuin myös muualle virkakoneistoomme hurjan paljon enemmän. YK on huomauttanut Suomea väkivalta- ja päihdelasten huonosta asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa.

VarPu, eli varhaisen puuttumisen menetelmä on lastensuojelun käyttämä keskeinen metodi. Sillä pyritään tunnistamaan ne perheet, jotka tarvitsevat apua. VarPu olisi kuitenkin hylättävä toimimattomana, sillä VarPu-menetelmän käyttö on johtanut siihen, ettei apua tarvitsevia perheitä kyetä itse asiassa tunnistamaan.

Apua pyytävä perhe on käytännössä sellainen. Avun pyytäminen ei kuitenkaan lastensuojelun mielestä riitä, koska työntekijä itse ei ole todennut perhettä avuntarvitsijaksi VarPu-menetelmän mukaan. Perheet hakevat siis apua turhaan.

Monille lyödään lappu luukulle, ja kotiin palataan tyhjin käsin, liian monta, turhauttavaa kertaa. Ongelmat perheissä kasautuvat kaikessa hiljaisuudessa. Kukaan ei näistä tilanteista perheissä tiedä, koska kukaan ei ole näitä perheitä kuullut silloin kun ne vielä yrittävät hakea  apua ongelmiinsa. Suomalainen osaamaton, ymmärtämätön, ja asiantuntematon viranomaiskoneisto on syyllinen perheiden hätään ja liian monta kertaa niiden "lopullisiin ratkaisuihin". Viranomaiskoneiston ja lastensuojelun uhreja eivät enää ole vain aiheetta ja asiatta perheistään huostatut lapset, vaan nyt myös kokonaiset henkensä menettäneet perheet. Peruspalveluministeri nosti syksyllä esiin, että suomalaisen lastensuojelun menneisyys olisi tutkittava. Yhtä paljon, ellei vielä paljon enemmänkin, meillä olisi tutkittavaa suomalaisen lastensuojelun nykyisyydessä.

Sen sijaan että autettaisiin apua itse aktiivisesti hakevia perheitä, Varpu-työntekijät lastensuojelussa ja muualla virkarattaassa valvovat niitä perheitä, ketkä he ovat avun tarpeeseen itse määritelleet.

Avun tarpeen määrittely on kuitenkin aina yksittäisen lastensuojelutyöntekijän subjektiivinen, henkilökohtainen valinta. Ja tähän valintaan vaikuttaa työntekijän oma henkilöhistoria, selvittämättömät henkilökohtaiset ongelmat ja traumaattiset kokemukset. Tämän vuoksi varpu-menetelmä ei ole objektiivinen, tieteellinen menetelmä tunnistaa avun tarvitsija. Pahimmillaan se on kohteeksi valitun toimien kontrollointia ja valvontaa kaikilla tahoilla. Lopputulema on, että vaikka kohteeksi määritelty ei alunperin olisikaan ollut avun tarpeessa, mikä usein on tilanne, niin jatkuvan kontrolloinnin ja "suurennuslasin" alla eläminen lopulta tekee hänestä sellaisen.

Tämä on suomalaisen lastensuojelun pohjimmainen vika ja aiheuttaa paljon ongelmia niihin perheisiin jotka joutuvat lastensuojelun asiakkaaksi sairaan lapsen, epäonnisen elämäntilanteen tai rahapulassa kamppailevien kuntien riittämättömien tukitoimien vuoksi. Silloin ollaan puun ja kuoren välissä perheissä. Pitäisi kyetä johonkin yli-inhimilliseen, mihin ei lain toisella puolella seikkaileva virkarataskaan pysty, jotta omat lapset säästyvät epäinhimilliseltä kohtelulta ja huostaanotolta. Tämä kriisiyttää perheitä  -  jotka muutenkin kamppailevat raskaiden ja loppumattomien arjen ongelmien, toimeentulon, työttömyyden ja parisuhdeongelmien keskellä  -   ja saattaa provosoida lopulta huonoja ratkaisuja perheen sisällä. Kuten perhesurmat osoittavat.

Tärkeä huomoitava tekijä tässä kohtaa on se, että viimeisimmän uutisoinnin mukaan vain 58% lastensuojelutyöntekijöistä on alan ammattikoulutus. Tämä lisännee virhearvioita lastensuojelutyön parissa  -  ja aiheuttaa perheille paljon lisäongelmia. Kun puhutaan valelääkäreistä, toivon että edes nyt perhesurmien jälkeisessä ajassa alettaisiin puhua myös valesosiaalityöntekijöistä. Vähintään yhtä pahaa jälkeä tekee valesosiaalityöntekijä kuin valelääkäri.

Olen seurannut paljon vanhempien välistä keskustelua perhesurmista. Monet huostaanottouhan alla elävät vanhemmat tai huostaanoton kokeneet vanhemmat kertovat huolestuttavia uutisia: säännönmukaisesti kaikki heistä kertovat tuntevansa ajoittain halua tappaa itsensä ja lapsensa sen äärimmäisen paineen ja väsymyksen alla, mitä virkakoneisto toimillaan perheille tekee, ja mikä kestää useita vuosia kerrallaan perheiden elämästä. Näitä perheitä meillä on siis tällä hetkellä ainakin tuo 17 000  -  toki huostan uhan alla elävät ovat luku erikseen, ja nousee varmasti useisiin tuhansiin vuosittain.

Tähän on hyvä lopettaa. Perhesurmia tulee lisää, mikäli lastensuojelun ja muun virkakoneiston epäinhimilliseen toimintaan perheitä ja lapsia kohtaa ei puututa.YK:n Lapsen oikeuksien sopimus on hyvä pitää mielessä, kun perhepalveluiden rakenteita aletaan Suomessa uudistaa perheiden ja lasten tarpeita vastaaviksi. Lapset tarvitsevat perheitään.

Ystävällisin terveisin

Anu Palosaari

Suomalaiset Perheet

Demokratialiitto

Tämä kannanotto on mennyt tiedoksi Suomen YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen raportoijille:

Sisäministeri Päivi Räsänen

Sosiaali-ja terveysministeri Paula Risikko

Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsson

Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson

Ulkominsteri Erkki Tuomioja

Opetusministeri Jukka Gustafsson

Suomen Unicef ohjelmajohtaja Inka Hetemäki

Pelastakaa Lapset ry pääsihteeri Hanna Markkula-KivisilTA

Ensi- ja turvakotien liitto kehitysjohtaja Sari Laaksonen

Lastensuojelun keskusliitto erityisasiantuntija Maarit Kuikka

Lapsiasiavaltuutettu

lisäksi

kansanedustajat Outi Alanko-Kahiluoto, Sanna Lauslahti, Miapetra Kumpula-Natri, sekä

kaikkien puolueiden eduskuntaryhmien puheenjohtajat